Loppuvuodesta Helsinkiin avatut Starbucks ja Burger King muuttivat käsitystämme jonottamisesta. Aiemmin jonottaminen on mielletty vastentahtoiseksi puuhaksi ja pakolliseksi pahaksi leipäjonoista lentokenttien turvatarkastusjonoihin. Harva on halunnut jonottaa vapaaehtoisesti: ainoastaan teinit ovat nauttineet siitä, että ovat saaneet jonottaa oman suosikinsa keikalle tai leffan ensi-iltaan.

Helsingin Sanomien kolumnisti totesi, että vapaaehtoinen jonottaminen vahvistaa nyt identiteettiämme. Todistamme intohimomme suuruuden uhraamalla sen eteen kallisarvoista aikaamme. Nyt myös aikuinen voi rakastaa ulkomaanreissuillaan maistamaansa hampurilaista niin paljon, että on valmis jonottamaan PIKAruokaa Mannerheimintiellä vielä kaksi kuukautta ravintolan avaamisen jälkeenkin. 

Löysin oman jononi tänään Suvilahdesta. Jo Kurvissa kävi sellainen kuhina, että huomasi jotain olevan pikkukaupungissa tekeillä. Suvilahden Kattilahallissa järjestettiin jotain niinkin yksinkertaista ja arkipäiväistä kuin kirpputori. Vallilan Valtteri oli suljettu vuosi sitten, eikä tilalle ole tullut vastaavaa kirpparia, jossa ihmiset myyvät itse omia tavaroitaan. Kesällä on iloksemme järjestetty berliinimäisiä puistokirppiksiä, mutta rennon fiiliksen sisätilakirpputori on puuttunut. 

Astuin epäuskoisena 150 metriä pitkän jonon jatkeeksi. Jonotin 40 minuuttia päästäkseni tutkimaan muiden ihmisten hylkäämää roinaa. Aurinkoisella säällä kokemus oli kuitenkin varsin positiivinen. Muut jonottajat olivat viiteryhmää jossa viihdyin, keskustelin kokemuksestani reaaliaikaisesti Facebookissa ja päästessäni sisälle sormet kännykän räpläämisestä jäätyneinä tunsin saavuttaneeni jotain. Kirpputorilla oli mukava tunnelma, tapasin siellä sattumalta useampia tuttuja ja mukaan tarttui edulliseen hintaan kiinnostavia elokuvia. Kyllä, jonottaisin myös ensi kerralla.